On pitkäperjantai ja seisomme talon ulkopuolella kavereiden kanssa. Siinä on veljeni, minä ja pari muuta kaveria, ainakin Niemisen Veikko on toinen niistä. Sisältä talosta kuuluu kovaa huutoa ja isä ja äiti riitelevät taas.

Menen takaovesta sisälle leipomon puolelle. Isäni seisoo uhkaavana äitini edessä ja näen, että äitini on itkenyt ja hänen kasvonsa ovat aivan märät. Hänellä on mustelma kasvoissa ja huuli halki. Isäni ei puhu mitään. "Markku mene pois, mene pois täältä", sanoo äitini. Menen takaisin ulos ja kaikki ovat häipyneet, olen taas yksin.

Tiedän, että leipomon uusi työntekijä Helena on tulossa vielä iltapäivällä töihin ja odotan, että hän vihdoinkin tulisi ja kaikki loppuisi. Helenaa ei kuulu, vaikka kuinka odotan.

En tiedä mitä talon sisällä tapahtuu. Äiti on pakko pelastaa ja isä on saatava pois hänen kimpustaan. Talon takana on aika iso ropollinen kivi. Ajattelen, että jos huudan isälleni niin hän hermostuu ja lähtee ajamaan minua takaa ja jättää äitini rauhaan. Menen kiven taakse seisomaan ja alan huutaa "Hullu isä, hullu isä". Vaikka kuinka huudan niin mitään ei tapahdu ja kukaan ei kuule. Isäni on hullu ja minä vihaan häntä.

Kaikki päättyy taas, en tiedä miten. Aamulla kun menen yläkerrassa olevaan pieneen varastoon niin näen siellä rikottuja tuoleja. Ajattelen, että isäni on ne eilen rikkonut. Tämän jälkeen pitkäperjantait ovat aina niin pitkiä.

Miksi minusta tuntuu, että olen syypää kaikkeen? Miksi minusta tuntuu, että olen huono? Se on väärin. Seison talon takana ja kädessäni on keittiöstä ottamani veitsi. Ajattelen, että vedän ranteeni auki ja kuolen. Sittenpähän näkevät, surevat ja itkevät kun olen kuollut. Painan veitsen ranteelleni. mutta se on tylsä ja en mitään itselleni uskalla tehdä.

Pelko tulee iltaisin aina. Se möykky ilmestyy rinnan alle, eikä mene pois. Eikä tästä voi kenellekään puhua. Vatsaani sattuu melkein aina.