Seison hallissa ja kaikki näyttää niin suurelta. Keittiöön vievä ovi on auki ja takanani on iso portaikko, mikä vie yläkertaan. Yläkerrassa asuu Laina täti. Keittiön ovi on vaaleaa puuta ja lakattu. Miksi tämä kaikki tuntuu niin pelottavalta ja missä kaikki ovat?

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tämä talomme on aivan uusi. Äitini ja isäni rakensivat sen ja muutimme entisestä ahtaasta asunnostamme tänne. En muista entisestä asunnostamme mitään. Sekin on kummallista, koska pitäisihän minun muistaa. Olen vasta kolmevuotias tai täytän ihan kohta toukokuussa, joten kai se on tämä ikäjuttu.

 

Tässä talossa on jotain kummallista. Tästä kerroksesta missä asumme vie portaat kellariin. Portaita reunustavat punaiset metallikaiteet ja siellä kellarissa on, tiedän että on, iso musta auto missä on harmaat penkit. Se autokin pelottaa minua vähäsen. Se on isäni auto ja hän käyttää sitä työssään onhan hän taksikuski. Äiti ei taida olla tällä hetkellä töissä.

 

Mitä minulle tapahtuu tässä talossa? Muistan ison ukonilman kun taivas oli niin tumma ja samalla ukkosen valaisema. Silloinkin pelkäsin ja ketään ei taas ollut missään. Se oli kummallinen ukkonen. En muista toista samanlaista, yhtä pelottavaa.

 

Kellarin portaissa opin muuten yhden hienon jutun. Olin menossa alakertaan ja laitoin huuleni suppuun ja puhalsin hiljaa ilmaa ulos. Silloin vihelsin ensimmäistä kertaa elämässäni.

 

Muistan Atte sedän, joka istui tuolissa tumma puku päällä ryhdikkäänä. Jostain vakavasta oli kysymys kun kaikki olivat niin totisia ja puhuivat hiljaa. Atte oli isän pikkuserkku, vaikka en tiedä mitä se tarkoittaa. Tämäkin jäi mieleen tästä talosta.

 

Kesällä loukkasin itseni ensimmäisen kerran. Isäni lähti polkupyörällä kauppaan ja sain mennä takatelineelle istumaan. "Pidä ne jalat sitten levällään", varoitteli isäni. Siellä takana oli ihan kiva istua. Äitini pää ilmestyi talomme ikkunaan ja hän huusi "Markku jalat, Markku jalat", mutta liian myöhään. Toinen jalka oli mennyt pyörän pinnojen väliin. Muistan hyvin kun sininen tossuni ja sukkani lensi jalasta ja silloin sattui. Isäni vei minut takaisin kotiin ja jalkaa alettiin katsoa. Se oli ihan vaaleanpunainen ja nahat olivat lähteneet siitä pois. Muistan kun huusin suoraa huutoa ja äitini kaivoi jostain Figarol pastilleja. Se laatikko oli punainen ja ne pastillit olivat valkoisia, ja ihan vähän kirpeän makuisia.

 

Minut vietiin sairaalaan tummalla autolla, senkin muistan. Jalkaani laitettiin kipsi ja sen päälle ruskea pahvisaapas. Eikä sillä sitten saanut kävellä ulkona, ei ainakaan lätäköissä. Ensimmäisenä sadepäivänä kastoin sen pahvisen jalkani lätäkköön ja se pahvi ja kipsi tulivat ihan pehmeiksi. Niin ei olisi saanut tehdä, mutta olin kai aika villi.