Keväällä talon takana olevalle kalliolle rakennettiin puusta aitaus ja sinne hankittiin kanoja. Niitä käytiin välillä katsomassa ja syötettiin. Kananmunat käytiin keräämässä joka päivä, niitä käytetään leipomossa. Kun kesä on mennyt kanoilta laitetaan päät poikki ja näen kuinka päätön kana sätkii vielä kauan. Tekee vähän pahaa katsoa niitä.

Syksy tekee tuloaan. Olemme keittiössä äitini ja veljieni kanssa. Isäni tulee leipomon puolelta vihaisen näköisenä kirves kädessään. "Kirveellä teidät kaikki pitäisi tappaa", hän sanoo ja menee sähkötaulun luo . Talosta menevät sähköt ja on hämärää.

"Nyt lähdetään pojat", sanoo äitini. Pakenemme ulos ja juoksemme talon takana olevaa peltoa pitkin minkä jaloistamme pääsemme. Joku kaatuukin matkalla. Kierrämme sivupolkuja pitkin jonnekin. Olemme leipomon työntekijän Ailin ja hänen miehensä kodissa. Myöhemmin isäni on heidän pihallaan, näen sen ikkunasta. Ailin mies menee puhumaan hänen kanssaan. En tiedä miten kaikki päättyy, mutta palaamme kai kotiin takaisin.

Ensimmäisen kerran pelkäsin, että meille tapahtuu jotain pahaa. Pelko on sisälläni ja rinnassani painava joku, eikä se mene pois. Se tulee aina iltaisin tai kun isällä ja äidillä on riitaa.

Talvella jäädytämme taas kenttämme ja vietämme siellä pitkiä aikoja. Saamme suksetkin ja alamme järjestämään hiihtokilpailuja takana olevassa metsässä. Meillä on palkinnotkin. Lakupatukoita ja omena. En ole hyvä hiihtäjä. Käymme Ylhäisten vanhalla soramontullakin ja siellä on isoja mäkiä. En uskalla laskea niistä.

Kotona on välillä niin paha olla ja iltaisin se paino tulee rinnan alle. Pelkään pimeää ja pelkään nukkumista. Pelkään, että kuolen.