Koulu alkaa taas ja Sakkekin sitten aloitti sen ensimmäisen vuotensa vastahakoisesti. Tämä on viimeinen vuoteni tässä koulussa ja ensi vuonna sitten pitää pyrkiä oppariin.

Ei siitä Sakkesta ole muuta kuin harmia. Yksikin päivä koulun ala-aulassa on tapahtunut jotain. Sieltä on aulan ovilasi rikottu ja syyllinen löytyy meidän perheestä. Se en ole kuitenkaan tällä kertaa minä vaan tämä pikkuveljeni. En tiedä mitä on tapahtunut, enkä miten se lasi on mennyt rikki, mutta hajalla se on ja lasinrisuja joka puolella. Ei hyvin ala tämäkään vuosi.

Välit vanhimpaan veljeeni ja hänen perheeseensä sitten lopultakin korjaantuivat ja nyt on taas rauha maassa. En tiedä onko veljeni töissä, mutta suunnittelee ainakin töihin menoa Ruotsiin. Siellä on töitä ja sinne on niin moni lähtenyt.

Jotain alkaa taphtumaan ruumiissani, mutta ei siitä nyt voi puhua. Ei siitä ainakaan voi kenenkään kanssa puhua, se on varma.

Ei koulu paljon kiinnosta eikä läksyjä tule tehtyä. Ulkona sitä ollaan koulun jälkeen melkein aina. Syömässä käydään välillä kotona ja sitten taas ulos touhuamaan. Illaksi taas kotiin. Ei meillä ole mitään kotiintuloaikoja, eikä ketään kai kiinnosta mitä me touhuamme päivät pitkät. Koulusta kun tulee niin se ikuinen kysymys on, että no mites koulussa meni. Ai, hyvin vai. No hyvä juttu. Sama se on aina todistusten kanssa. No, millainen torkkari tuli. Ai jaa, on tämä ihan hyvä, vaikka ei olisikaan.

Tämä neljäs oppivuoteni on jäänyt vähän hämärän peittoon. Sen muistan selvästi kun oli ensimmäinen adventti ja se kynttilä sytytettiin jokaisen pöydälle. Minulla oli tietenkin omat tikut mukana ja sytytin oman kynttiläni itse. Siitäkös se Saara hermostui ja kävi tukkaan kiinni. Ei sekään ihan reilua ollut kun en mitään muuta tehnyut kun sytytin sen kynttilän. Viikon päästä taas piti kyntilät sytyttää ja tikkuja ei ollutkaan luokassa. Saara kysyi, että onko sulla niitä tikkuja vielä. Ei ollut ja vaikka olisi ollutkin niin en olisi sanonut. Tyhmä Saara, santakuopan Saara niin kuin me häntä kutsuimme.

On ne illat vieläkin vaikeita ja nukkumaan mennessä pelot hiipii aina mieleen. Tuli se lupauskin tai monta lupausta annettua siitä papiksi ryhtymisestä isona ja sekin välillä mietityttää, että mitenkähän siinäkin käy. Ei ainakaan kovin hyvin, kun en kuitenkaan miksikään papiksi halua ikinä. Lupaukset on kuitenkin annettu, eikä niitä peruakaan voi.